torstai 19. marraskuuta 2015

Videohaastattelu x 3

Ryhmämme sai vieraan Tampereen yliopistosta. Tässä kolme erilaista haastattelua.





Työryhmä: Konsta, Jallu, Mikke42 & Skidify





Työryhmä: Ihhan, Chimney & Redroom





Työryhmä: Bikki, Anima & Mauno

maanantai 16. marraskuuta 2015

Sergei The Man

Elipä kerran kaukaisessa maassa Sergei, mahtavan kultin johtaja. Hän oli vanha ja mieleltään epätasapainoinen. Hän oli kuullut syvällä metsässä, vuoren uumenissa sijaitsevasta nuoruuden lähteestä ja halusi palavasti päästä sen luokse. Ikuinen nuoruus ja valta mikä sen myötä tulisi, kiihotti Sergeitä valtavasti.

Eräänä iltana istuessaan seuraajiensa kanssa kapakassa, Sergei katseli alamaisiaan mietteliäänä. Hän tiedosti tulevansa vanhemmaksi ja pieni kateellisuuden pistos kaiversi hänen sydäntään. Sergei päätti sillä hetkellä, että hän tulisi löytämään lähteen ja vallan mikä sen myötä tulisi. Ainut ongelma oli vain, ettei hän halunnut, että muut saisivat kuulla tästä. Ainut vaihtoehto oli siis hiipiä matkalle sen jälkeen kun muut olisivat sammuneet pitkin kapakkaa.

Parin tunnin odottelun jälkeen viimeinenkin miehistä kaatui pöydän ylle ja kaatoi loput tuopistaan. Sergei nousi ylös ja suuntasi ovelle. Hän hiipi kylän rajalle ja pujahti metsän siimekseen. Hän ei ollut täysin varma missä vuori sijaitsee, mutta päättäväisesti hän kuitenkin lähti matkaan. Kuljettuaan pari tuntia hän löysi suuren aukion metsän keskeltä ja päätti jäädä hetkeksi lepäämään. Sergei oli unohtanut eväät matkasta, joten hän jäi vain istumaan aloilleen ja katselemaan ympärilleen. Suoraan ylhäältä paistoi kuun vieno valo ja äkkiä aukion poikki lensi tumma varjo. Sergei ponkaisi pystyyn ja pälyili taivaalle ja metsän siimekseen vuoron perään. Ei mennyt kauaa, kun metsästä asteli nuori nainen. Tämä hymyili nätisti Sergeille ja asteli päättäväisesti eteenpäin.
“Hei!”, nainen huikkasi iloisesti Sergeille ja jäi vähän matkan päähän hänestä. Sergei katseli naista hetken ja päätti ettei nyt ollut aikaa huvituksiin. Hänen oli löydettävä lähde.
“Mitä teet täällä yksin?”, nainen kysyi kummissaan. Hän tiesi ettei lähettyvillä ollut kuin yksi kylä ja sekin oli suht kaukana tästä aukiosta.
“Mitä se sinulle kuuluu?”, Sergei sähisi. Hänellä ei ollut aikaa jutella lentelevien naisten kanssa.
Nainen oli hieman hämmentynyt miehen vastaanotosta, eikä osannut sanoa mitään.
“Etsin nuoruuden lähdettä jos sinun on pakko saada tietää”, tokaisi Sergei vilkuillen vihaisesti naista. Nainen empi hetken ja oli ensin sanomassa jotain, mutta sulki lopulta suunsa.
“Tiedän missä se on. Lähdet kohti pohjoista ja puolen päivän matkan jälkeen edessäsi häämöttää suuri vuori. Vuoren juuressa on luola jonka kautta lähteelle pääsee”, nainen lopulta kertoi. Sergei yllättyi naisen avuliaisuudesta ja pisti ohjeet heti mieleensä. Ilman kiitoksia tai jäähyväisiä Sergei lähti pohjoista kohti. Hänen olisi oltava nopea, ettei hänen alamaistensa meno ehtisi lähteä käsistä hänen poissa ollessaan.

Nainen jäi katselemaan Sergein menoa ja pudisti vienosti päätään. Hän tiesi mikä miehellä oli vastassaan perillä, mutta tuon törkeän käytöksen takia hän oli ansainnut sen. Nainen hyppäsi luudalleen ja lähti itsekkin kohti vuorta.

Sergei päätti juosta välillä ja kävellä välillä. Matkan tulisi mennä nopeammin näin ja päästyään lähteelle, hän saisi kaikki nuoruuden voimansa taas takaisin. Sergei uskoi pystyvänsä juoksemaan takaisin päin koko matkan, jolloin hän pääsisi taas kylään suunnittelemaan ryöstöretkiä.

Vihdoin Sergei näki vuoren edessään ja kaukana häämöttävän luolan. Hän lähti juoksuun ja jo puolen tunnin päästä hän seisoi luolan edessä. Päättäväisesti hän lähti astelemaan luolaan, kunnes matala murina pysäytti hänen matkansa. Ääni tuntui kuuluvan joka puolelta ja voimistuvan joka sekunnilla. Sergei vilkuili ympärilleen ja mietti mistä ihmeestä ääni oli lähtöisin. Pian hän erotti jonkin liikkuvan luolassa. Jokin iso otus kulki luolan suuta kohti ja tuntui kasvavan koko ajan. Viimein otus astui ulos luolasta ja Sergei haukkoi henkeään. Hänen edessään seisoi hevosen kokoinen valkoinen susi. Suden ruumis oli täynnä arpia ja tämän avoimesta suusta valui kuolaa. Sergei päätteli ettei hän päässyt kiertämään millään sutta, joka oli hänen edessään.


“Aivan oikein”, kuului matala ääni Sergein pään sisällä. Mies hämmentyi ja vilkuili ympärilleen. Ketään ei näkynyt missään. Ei ketään muuta kun tämä valtava susi. Puhuiko se?
“Oikein taas. Jopas, jopas. Tämähän on fiksu yksilö”, ääni sanoi taas. Sergeitä alkoi jo ärsyttää tuo ylikasvanut sylikoira ja hän mietti kuumeisesti miten pystyisi pujahtamaan suden ohitse.
“Minun työni on pitää sinun kaltaisesi ulkona luolasta. Ei ole mitään keinoa ohittaa minua. Jos haluat luolaan, on sinun mentävä minun lävitseni.”, ääni sanoi ja samalla susi kumartui taisteluasentoon. Sen niskakarvat olivat pystyssä ja se oli valmistautunut hyökkäämään. Sergei muisti veitsen taskussaan ja veti sen esiin. Hän pääsisi lähteelle vaikka mikä olisi.

Niinpä Sergei hyökkäsi sutta kohti valmiina iskemään sitä sen rumaan naamaan. Susi oli kuitenkin yllättävän nopea ja sulavalla loikalla se hyppäsi Sergein yli ja tarrasi miehen paidan selkämyksestä kiinni. Sergei reagoi nopeasti ja kääntyi ympäri iskien puukon suden naamaa kohti. Se repäisi suden päälaelle pitkän viillon, mutta ilmeisesti suden kallo oli liian paksu läpäistäväksi. Susi päästi Sergeistä irti lennättäen miehen kauemmas luolasta.

“Etkö pysty parempaan pikkumies?”, susi ilkkui ja valmistautui taas hyökkäämään. Sergei oli raivoissaan tuolle sylikoiralle joka kehtäsi ilkkua hänelle. Hän nousi nopeasti ylös ja oli lähtemässä sutta kohti, mutta susi ehti hänen luokseen ensin. Tämä porasi terävät hampaansa Sergein olkapäähän ja nosti miehen ilmaan. Mies huomasi olevansa ansassa ja heilutti vielä viimeisen kerran veitseään. Susi ei ehtinyt reagoida Sergein nopeaan huitaisuun ja kova ulahdus pääsi tämän hampaiden välistä. Susi painoi samantien hampaansa yhteen ja seuraavaksi huuto karkasi Sergein huulilta. Mies tippui maahan samalla kun hänen koko vasen kätensä jäi suden hampaiden väliin. Susi sylkäisi käden hampaistaan ja kaatui hieman kumaraan, tuijottaen Sergeitä raivoissaan.

“Miten kehtaat?” Se sihahti hampaidensa välistä. Sergei huomasi tummanpunaisen noron valuvan suden kaulasta sen rintakehää pitkin maahan. Hän oli onnistunut survaisemaan puukon suden kaulaan. Samalla hän oli myös menettänyt oman kätensä ja verta valui solkenaan hänen olkapäästään. Susi keräsi vielä voimansa ja loikkasi Sergein kaulaa kohti ja samalla, kun tämä sai hampaansa Sergein kaulalle, tunsi susi vielä voimakkaampaa kipua kaulallaan, kun uusi veitsenisku iski ja repi kaulavaltimon auki. Sergei ehti tuntea iskunsa osuneen oikeaan paikkaan, mutta samalla hampaat vetivät hänenkin kaulansa auki.

Auringon alkaessa nousta, istui yksinäinen nainen kalliolla ja katseli alas taistelukentälle. Susi ja mies makasivat elottomana yhtenä kasana suuressa verilammikossa. Noita pudisti hieman päätään ja hyppäsi jälleen luudalleen. Hänen olisi alettava kouluttaa Nialean sudenpentuja uusiksi vartijoiksi luolan suulle.


Innah & Redroom

Kaunotar ja Spurgu

Olipa kerran nuori tyttö nimeltä Seleste Rose, joka asuu isänsä kanssa palatsissa. Selesten isä ei välittänyt hänestä ollenkaan ja Selestellä oli salaisuus, jota hän ei ole kertonut kenellekkään: Hänet oli kirottu ja hän muuttui joka ikinen yö kello 12 viemärirotaksi.

Öisin Seleste oleskeli vanhan Igorin kanssa. Igor oli kaduilla asuva yksinäinen kerjäläinen, joka oli sokea ja jalkapuoli. Igor ruokki ja hoiti Selesteä joka yö. Paikalle saapui ärsyyntynyt kääpiö nimeltä Kopa, joka potkaisi Igoria kylkeen joka ikinen yö. Rottana Seleste yritti auttaa Igoria puremalla ja raapimalla Kopaa, mutta kääpiö ei ollut moksiskaan asiasta. Lopulta Igor monen monen yön jälkeen pisti Kopalle vastaan ja he rupesivat tappelemaan oikein kunnolla Seleste mukaan lukien. Tappelu oli pitkä ja verinen. Seleste joutui kuitenkin lähtemään ennen kuin aurinko nousi näkyviin, koska hänen täytyi palata isänsä luokse palatsiin ettei kukaan saisi tietää, että hänet oli kirottu.

Aamun koittaessa Seleste oli muuttunut takaisin omaksi itsekseen. Hän nousi sängystään ja etsi isänsä käsiinsä. Isä oli ruokasalissa syömässä aamupalaa. Tänä aamuna Seleste oli päättänyt kertoa isälleen kirouksesta, mutta hän ei osannut odottaa isänsä reaktiota. Selesten isä juoksi Selesten luokse, halasi tätä ja lupasi auttaa. Seleste ei halunnut isänsä apua ja hän lähti juoksemaan pois palatsista Igorin luokse.

Igor oli tapansa mukaan istumassa kadun kulmalla. Hän havaitsi Selesten saapuvan paikalle. Seleste hyppäsi Igorin syliin ja halasi häntä. “Mikä hätänä?” kysyi Igor ihmetellen Selesten käytöstä. “Isä haluaa purkaa kiroukseni” Aloitti Seleste hätääntyneenä, “Mutta en tahdo että kirous katoaa, muuten en voi olla kanssasi”. “Voi pikkuinen rottaystäväiseni” sanoi Igor lohduttavalla äänensävyllä, “Et sinä tarvitse kirousta ollaksesi kanssani.”

Kopa oli lähistöllä vihaamassa kaikkea, tyypilliseen tapaansa, ja kuuli Igorin mölinän. Igorin mölinä ärsytti häntä, joten hän päätti mennä potkaisemaan tätä. Kun hän saapui paikalle, hän näki naisen joka oli pukeutunut keltaisiin palatsivaatteisiin. “Voi kamala, tuho tulee”, Kopa huusi peloissaan. Igor tunsi maan tärisevän kääpiön jalkojen tahtiin. “Piiloudu”, hän sanoi Selestelle, joka huomasi pienikokoisen, mutta pelottavan hahmon lähestyvän. “Juokse takaisin isäsi luokse turvaan”.

Selesten lähtiessä pakoon, Kopa tarttui kiinni Igorin kädestä ja kiskoi tämän ylös. “Hyvä ystäväni, miksi olet vihainen?” Kysyi Igor.
“Keltaista” Vastasi Kopa. “Liikaa keltaista”. “No mutta eihän minulla ole keltaista, vaatteeni ovat mudasta ruskeat”. “Tässä oli joku keltainen paholainen!” Kopa huusi hätääntyneenä. “Ei se ollut paholainen, se oli minun rottani”. Seleste oli puolessa välissä matkaa palatsille, mutta kääntyikin takaisin taistellakseen rakkaansa rinnalla.

Kun Seleste saapui paikalle, hän näki Kopan pitelevän Igoria maassa, kivi kädessään. Seleste nappasi miekan ohikulkevalta sotilaalta, ja lähti rynnäkköön kohti kääpiötä. Lähestyessään hän kuuli Kopan huutavan “Tämä on pyhä kiveni, älä mollaa uskontoani!”
“Mutta enhän minä sanonut mitään kivestä tai uskonnostasi. Kehuin vain kuinka punainen kivesi on”.
Seleste nosti miekan päänsä tasolle, valmiina katkaisemaan kääpiön kaulan. “Päästä irti ystävästäni, senkin alamittainen kaljurotta!”
Kopa käänsi päänsä huudon suuntaan, ja näki keltaisen hahmon lähestyvän. “Keltaista…” hän huokaisi vapisten, ja päästi irti Igorista. “Kuole keltainen saasta, LENNÄ PYHÄ KIVI, LENNÄ!” Kopa huusi, ja heitti pyhän harmaan kiven päin Selesteä.
Kivi osui Selesteä käteen, jonka johdosta Selesten ote herpaantui miekasta. Silti hän jatkoi juoksuaan kohti Kopaa. “Luuletko kiven voivan pysäyttää minut?” Seleste huusi, “Olen sentään viemärirotta!” Seleste löi kohti kääpiötä, mutta horjahti ja kaatui maahan. “Keltainen paholainen, kuole!” Kopa karjaisi. Tässä välissä Igor nousi ylös, ja löi kävelykepillään Kopaa päähän. “Katoa kividemoni, pois ystävästäni!”
Kopa kääntyi Igoria kohti, tällä kertaa lempeämpi ilme kasvoillaan. “Igor, oletko se sinä? Mitä sinä täällä teet? Ja missä me olemme?” Kääpiö ihmetteli. “Sinä olit paholaisen riivaama”.

Seleste nousi ylös, tarttui puunkappaleeseen ja löi sillä Kopaa takaraivoon. Kopa kääntyi ihmetellen Selesteä päin. “Miksi sinä noin teit?” Kopa kysyi. “Sinä satutit Igoria! En voi sallia sitä!” Seleste huusi naama punaisena.
Kopan kasvoille tuli hämmennyksen ja kauhun sekainen katse.
“Punaista… Ei punaista”.

Teh end.


Chimney, Jennaa & Anima

VELHOSTAJA JA KALA


OLIPA KERRAN VELHO JA KALASTAJA, JOTKA EIVÄT OLLEET TEKEMISISSÄ TOISTENSA KANSSA. AINAKAAN ENNEN TÄTÄ HETKEÄ. HE ELIVÄT SAMASSA KUNINGASKUNNASSA SAMAN AURINGON ALLA. EIVÄT HE TOISIAAN TUNTENEET. MUTTA VASTOIN KAIKKIA TODENNÄKÖISYYKSIÄ HE TAPASIVAT KUIN KOHTALON OIKUSTA, KUN KALASTAJA PELASTI VELHON HUKKUMASTA. VELHO JÄI TEOSTA KIITOKSEN VELKAAN JA LUPASI AUTTAA KALASTAJAA, KUN HÄN SITÄ ENITEN TARVITSISI. KALASTAJA EI YMMÄRTÄNYT KUINKA VELHO TIETÄISI MILLOIN HÄN APUA TARVITSISI, EIKÄ USKONUT ETTÄ VELHO EDES MITÄÄN TEKISI HÄNEN AVUKSEEN KUN SEN AIKA TULISI. HÄN EI TÄSTÄ KUITENKAAN VAIVAANTUNUT, VAAN OLI KIITOLLINEN SIITÄ, ETTÄ VELHO EI HUKKUNUT.

TULEVALLA VIIKOLLA KALASTAJAN VENE AJOI KARILLE JA KAS KUMMAA VELHOHAN SE ISTUI KARILLA JA ODOTTI. KALASTAJA HUUSI JA HUUSI HÄNELLE ETTÄ AUTTAISI, MUTTA VELHO VAIN HYMÄHTI JA SANOI ETTÄ "HYVINHÄN SINULLA VIELÄ MENEE HYVIN, ET SINÄ APUA TARVITSE”. VUOROVESI PELASTI KALASTAJAN.

SEURAAVALLA VIIKOLLA KALASTAJAN KAIKKI VÄLINEET HUUHTOUTUIVAT MEREEN JA EIKÖS VELHO OLLUT KUMIVENEELLÄ PAIKALLA. "AUTA MINUA VELHO HYVÄ", KALASTAJA PARKAISI. "EEN MINÄ SINUA AUTA,ETHÄN SINÄ MINUN APUANI TARVITSE", TOKAISI VELHO.

KUUKAUDET KULUIVAT JA KALASTAJAN VASTOINKÄYMISET VAIN PAHENIVAT JA PAHENIVAT. JA KAS VAIN VELHOKIN OLI AINA TAPAHTUMAPAIKALLA EIKÄ SEN ENEMPÄÄ AUTTANUT KUIN ENNENKÄÄN. KUITENKIN KERRAN KALASTAJA KOHTASI VALTAVAN MERIKÄÄRMEEN, JOKA HOTKAISI MIEHEN VENEINEEN PÄIVINEEN, EHKÄ HIEMAN MOBY DICKMÄISELLÄ TAVALLA. KUKAAN EI VARMAAN ENÄÄ TÄSSÄ VAIHEESSA YLLÄTTYNYT, VARSINKAAN KALASTAJA, ETTÄ VELHO OLI JO VALMIIKSI MERIKÄÄRMEEN KITUSIINSA HOTKAISEMANA. JA KERRANKIN, KUN KALASTAJA VAIN KOHTALOAAN SURKUTTELI, EIKÄ APUA PYYTÄNYT, VELHO LUPASI AUTTAA. VELHO ALKOI HUUTAA ILMALLE LOITSUJA JA PUF, KALASTAJA ILMESTYI KUIN TYHJÄSTÄ LAIVOINEEN KESKELLE AAVIKKOA.

EIKÄ KUKAAN ELÄNYT ELÄMÄÄNSÄ ONNELLISENA TAI LOPPUUN ASTI.

PYRYPRKL & MAUNO

Luukas & Lauren

3-vuotias poika nimeltä Luukas ja 17-vuotiaan tyttö nimeltä Lauren ovat viettäneet lapsuutensa samassa kylässä. Pojan isä Frank on ottanut Laurenin huostaansa 6 vuotta sitten tytön vanhempien kuoltua ja siten tuntee Luukaksen. Lauren alkaa pelätä, että kasvattajansa, eli Frank ei aio huolia häntä enää, kun hän täyttää 18, joten Lauren on alkanut suunnitella poismuuttoa jonka vuoksi on alkanut keräämään rahaa ja arvoesineitä uutta asuntoa varten.

Luukaksen lapsuus alkoi hyvin, kunnes tämä Lauren on alkanut toimia ajattelemattomasti. Luukas on aina tykännyt seikkailla, useasti mennyt Laurenin mukaan, mutta heidän iltansa ei ole aina päättynyt hyvin. Lauren ehdotti poismuuttamista ja Luukas lupasi harkita asiaa.

Tuli ilta, jolloin Luukas meni kotiin ja kävi pitkäkseen miettien Laurenin ideaa. Alkoi olla myöhä, eikä Lauren ollut vielä tullut kotiin. Sen sijaan Luukas kuuli oven avauksen ja tömistelyä. Luukas hieman säikähtyneenä meni katsomaan tilannetta. “Hei, poika”, isä tervehti hieman eri tavalla kuin yleensä. Luukas ei vastannut isälleen, vaan tuijotti häntä ihmetellen. “Miten hän sai itsensä tuohon kuntoon?” ajatteli Luukas mielessään.

“Mitä?” Frank avasi suunsa. Frank ei jäänyt odottamaan vastausta vaan jatkoi matkaansa keittiöön mumisten. Luukas seurasi tätä katseellaan hetken, kunnes keräsi rohkeutensa kävellä perässä. Molemmat istuutuivat ja Frank alkoi selaamaan sanomalehteä.

“Onko nälkä?” Frank kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen pojaltaan nälissään. “Vähän”, Luukas vastasi epävarmana. “No tehkääs mullekin samalla kun teette ruokaa”, Frank käski samalla, kun oli lukemassa sanomalehteä. “Lauren ei ole taaskaan paikalla”, Luukas paljasti. Frank löi nyrkillä pöytään ja käski poikaa hakemaan Laurenin ääntä korottaen. Luukas meni hiljaiseksi ja tuijottaa vieläkin isäänsä hieman pelokkaasti. “En tiedä missä hän on”, poika tunnusti. Frank siirsi katseensa poikaan ja alkoi katsoa tätä vihaisesti. Luukas ajatteli taas Laurenin ideaa. “Minä menen”, Luukas sanoi, lähti huoneeseensa pakkaamaan tavaransa ja lähti etsimään Laurenia. Poika löysi hänet paikasta, jossa he yleensä viettivät aikaa. He halasivat toisiaan ja päättivät lähteä yhdessä, eivätkä koskaan palanneet takaisin.

Skidify & Bikki

Normaali yö Tagulmetsässä

Peikko dalsii metsässä, miettien tulevaisuutta. Vaikka pitäisi elää hetkessä, hän miettii silti liikaa tulevaisuutta. Legenda kertoo että vuoden kolmannella täysikuulla on mahdollista vaihtaa Tagulin kohtaloa. Kohtalon muuttaminen vaatii huilun. Huilu, jossa on ihmeellistä, selittämätöntä ja mahtavaa voimaa, on veistetty seitsemästä eri puusta ja maalattu chupacabran verellä.


Peikko kävelee pimeässä metsässä kohti puoli kuun valaisemaa aukeamaa, josta lähtee vihreä sammaltie kohti tuhannen tonnin vuorta. Matkalla on kaatumisia, ylösnousemuksia ja piiskavia kokemuksia, mutta raskaan matkan jälkeen Peikko saavuttaa vuoren huipun. Näköala on ylhäällä päätä huimaava, ja hän näkee monia hehkuvia valoja, jotka tulee ihmisten rakentamista palatseista. Peikko tietää, että ihmiset tulevat tuhoamaan oman rotunsa omalla tyhmyydellään, mutta pelkää koko Tagulmetsän kohtaloa siinä samalla.

Kuu saavuttaa täyden muotonsa. Peikko valmistautuu seremoniaan. Hän on kerännyt seitsemää eri puuta ja säilyttänyt chupacabran verta muutamia viikkoja. Tätä yötä Peikko on odottanut siitä asti kun hän löysi esi-isänsä vanhan testamentin. Hän muistaa vielä sen unen, jossa hän kuuli kellarista outoja ääniä. Peikko oli juossut nopeasti kellariin, avannut oven ja nähnyt hyytävän käytävän. Sama uni oli toistunut jo kolmatta päivää putkeen, kunnes hän alkoi miettiä unen tarkoitusta. Peikko päätti testata unen tarkoitusta ja lähti dallaamaan kellaria kohti. Kellarin oven takana oli sama hyytävä käytävä kuin unessa, mutta käytävän päässä oli jotain mystistä. Hän näki paksun kirjan joka kimalteli kuun valossa. Mitä lähemmäs peikko kirjaa käveli, sitä enemmän kirja alkoi tuntua hänen kehossaan. Hän käveli kirjan viereen otti sen käteen ja tunnusteli kirjan kantta. Yhtäkkiä tuli kova tuulen puuskaisu kellarin pienestä raosta, mikä tiputti kirjan peikon kädestä maahan. Peikko nosti kirjan takaisin käteensä kunnes huomasi oudon aukeaman avautuneen kirjassa. Aukeamalla oli ohje seremoniaan, jossa sielut kohtaavat puisessa huilussa. Hän alkoi jo heti tämän luettuaan kerätä tarvikkeita seremoniaan.


Peikko on vuoren huipulla, jossa on todella vanha alttari. Hän alkaa veistämään huilua todella nopealla tahdilla, tuntien että jotkut suuret voimat häntä tuijottavat ja auttavat. Hän saavuttaa viimeistä vaihetta huilun valmistamisessa, eli verellä maalaamista, ja hän näkee puiden ohi lipuvan varjon. Peikko ei tästä välitä vaan jatkaa työtään ja saa sen valmiiksi ennätysajassa.

Huilu on valmis ja peikko alkaa soittaa sitä. Seremonia on käynnistynyt. Yhtäkkiä peikko huomaakin että huilusta ei kuulukaan ääntä. Hän ihmettelee muutaman minuutin tätä juttua, kunnes alkaa jo toivo hiipua koko seremoniaa kohtaan. Sama varjo, joka aikasemmin oli näkynyt puiden takaa, lipuu kohti peikkoa. Peikon pulssi alkaa nousta ja pieni kuumotus alkaa vallata hänen mieltään. Varjo jää istumaan peikon eteen, ja sen katse on kohdistunut suoraan huilua kohti.

Varjo kysyy peikolta: “Tarviitko apua”. Peikko ojentaa huilun varjolle. Varjo paljastaa olevansa vain peikon luomaa harhaa, joka on tullut hänen alitajunnastaan auttamaan. Varjo alkaa soittamaan huilua, ja lumoava musiikki valtaa hiljaisen vuoren huipun. Musiikki on niin lumoavaa että puut alkavat tanssia ja pilvet laskeutuu vuoren huipulle ottamaan peikon mukaansa. Peikko nousee pilvien mukana entistä korkeammalle, ja varjon soittama musiikki alkaa pikku hiljaa hiipumaan. Peikko alkaa tuntemaan valtavan sielun rauhan ja näkee valoa edessäpäin. Hän on saavuttanut nirvanan!

Ja niin kirja sulkeutui. “Tarinan loppu” sanoi Santtu-setä. Lapset miettivät ihmeissään tarinaa ja kömpivät sänkyyn nukkumaan.
Santtu-setä kertoi että vieläkin täysikuun aikaan voi kuulla huilun soittoa kaukaiselta vuorelta. Lapset peitellään ja he nukahtavat mieli täynnä kysymyksiä peikolle.

Santtu setä menee vielä juomaan ilta teen takan ääreen. Hän siemailee rauhassa teetään ja katsoo hymyillen takan vieressä olevaa punaisilla merkeillä koristeltua huilua.

Jallu & Konsta

Metsän noita

Kauan sitten eleli yksinäinen noita keskellä metsää, jolla ei ollut ystäviä lähellään eikä tekemistäkään liiaksi.

Hän oli aikoinaan ollut piirien suosituin ja pelätyin ja tämän vuoksi myös hänestä tehtiin noitien johtaja. Noidalla oli ominaisuuksia, joita muut eivät osanneet käyttää joko hyödykseen tai auttaakseen.

Yhtenä iltana noidille valkeni, että heidän pomonsa ei ollut enään entisessä loistossaan ja häntä painostettiin lähtemään johtajan paikalta ja luovuttamaan se nuorimmilleen. Tähän ei noita suostunut vaan kamppaili vastaan ja halusi pitää valtaansa loppuun asti. Kokouksia pidettiin ja huhut kiersivät. Noitaa oltiin syrjäyttämässä pois istuimelta ja hänet todennäköisesti (huhujen mukaan) hylättäisiin koko yhteisöstä.

Muutama viikko vieri eteenpäin ja noita halusi, että johtajan paikasta pidettäisiin äänestys, vaikka noita tiesi, että se ei välttämättä auttaisi mitään. Lopulta äänivyöry meni odotetusti ja noidan harmiksi nuoremmalleen ja hän joutui jäämään sivuun.


Noita oli täysin varma, että hänet karkotettaisiin välittömästi noitien keskuudesta, mutta hän sai jäädä aloittavien noitien vuoksi, koska he kyselivät niksejä ja ohjeita tulevaisuuttaan varten. Eräänä päivänä tämäkin loppui ja kun noidalle ei enään keksitty miten hän hyödyttäisi yhteisöä, hän muutti kauas pois.

Noidalla oli kuitenkin vielä sen verran ässiä hihassa, että hän sai nopeasti luotuaan itselle mukavan asuinpaikan ja talon keskeltä metsää. Hänelle riitti sanojensa mukaan nyt rauha ja yksinäisyys, mutta asiat eivät kuitenkaan lopuksi ihan näin olleet. Muutaman kuukauden yksin asuttuaan hän aneli päästä takaisin yhteisöön, mutta hänet torjuttiin kerta toisensa jälkeen. Usko alkoi horjua. Aikaa kului ja vuodet vieri omassa talossa ja ajatellessa vanhoja hyviä aikoja. Lopulta myös hänen vanha kaverinsa oli myös karkotettu yhteisöstä ja he päättivätkin asua tästä lähin yhdessä.

Elämänsä loppuun asti he eivät tarvinneet muita elämäänsä ja näin loppui noidan tarina.

-Mikke42